(Rakennettu Ympäristö-lehti 18.04.2004, käännös: Ilmari Heinonen)

Maailmassamme on paraikaa nyt käynnissä raju sosiaalinen, poliittinen ja kulttuurinen muutos.  Meitä ajavat eteenpäin samalla kertaa sekä muutoksen halu – joka kohdistuu sekä meihin itseemme että maailmaamme – että eksymisen ja hajaantumisen pelko.  Aavistamme paremmin kuin koskaan aiemmin  mitä Marx tarkoitti puhuessaan kaiken pysyvän katoavaisuudesta.  Kiinteät yhdyskuntamuodot: sosiaaliset rakenteet, jatkuvuuden perustana olevat kaupunkitilat – kaikki se jonka koimme pysyviksi – ovat hajoamassa, ”keskustan voima ei enää riitä”.  Georg Henrik von Wright kuvaa tilannetta henkisenä kaaoksena, arvotyhjiönä joka on syntynyt vuosisatoja jatkuneen maallistumisen seurauksena.  Yhdyskuntaa ennen koossa pitänyt kristillinen moraali hajoaa asteittain uskomuspohjan rapautuessa.  Tässä en tarkoita maallistumista yleensä, vaan sitä anti-eettistä  maallistumista joka karaoken tapaan etsii jatkuvasti uusia pikaelämyksiä: välittömiä sensaatioita, välittömiä totuuksia.  Tässä maailmassa kaikki perustuu kaikki läsnä olevan kokemiseen, joka on syrjäyttänyt kerroksellisen, läpikuultavan ja syvyysulottuvan maailmankuvan.  Tällaisessa pikamaailmassa kaikki nähdään heti koettavana, sillä kaikki katsotaan mahdolliseksi tempaista välittömästi koettavalle tasolle.  Kaikkea voidaan ostaa ja myydä, kyse on ennen muuta vaihtoarvosta – oli kyse sitten esineistä, rakennuksista tai ihmisistä.   Tässä maailmassa kaikki on mahdollista – kuin Rikoksen ja rangaistuksen Raskolnikoville.  Tässä maailmassa ihminen syöksyy mahdollisuuksien pyörrevirtaan ja vajoaa yhä syvemmälle omakeskeisyyteensä.  Olematta kuollut on hän kuitenkin vailla elämän osallisuutta (kuten Robert Musil antaa ”miehen vailla ominaisuuksia” sanoa: ”Ich bin nicht tot, im Leben hab’ich nicht teil”).

Kaupunkisuunnittelijat ovat tässä toimineet yhdyskuntaa fragmentoivien ja atomisoivien, faustisten voimien mukautuvaisina työkaluina.  Ja arkkitehdeista on tullut tehosteiden keksijöitä, näytteille ja tyrkylle panon spesialisteja, viettelyn, houkuttelun, pakottamisen ja kumoamisen salatiedon erityisosaajia sekä vieraan, eksoottisen ja hämmästyttävän halun voiman taitajia.  

Elämme ajassa jossa todellinen valta on näyttelijöillä – joka lajin näyttelijöillä (poliitikoilla, journalisteilla, opettajille, juristeilla, kunnan ja valtion viranhaltijoilla..).  Arkkitehtikin muuttuu näyttelijäksi, jonka taito kehittyy valehtelun kyvyksi.  Sen sijaan että hän osallistuisi sirpaloituneen ihmisyyden eheyttämiseen – jossa ihmisen koti korjattaisiin uuteen muotoon – hän linnoittautuu esteettiseen norsunluutorniin josta uudet trendit kuulutetaan kuin hartaushetket minareetista.

”Ihmisen kodilla” en tässä tarkoita asuntoa.  Ihmisen koti on kaupunki.  Ei niin, että kaupunki olisi vain eräs ihmisen kodeista vaan niin, että se todella on ihmisen ja ihmisyyden koti; sivistyksen kehto ja sen täydellistymä.

Nyt se koti on pirstottu, tai kuten Lewis Mumford sen sanoisi: kaupunki on räjäytetty ja se palaset ovat maastossa levällään.  Tämän vaikutus on tuhoava.  Ruotsalainen sosiologi Johan Asplund väittää ihmisen  tämän prosessin myötä muuttuneen paikattomaksi.  Ei siis juurettomaksi tai kodittomaksi, vaan kirjaimellisesti paikattomaksi – olennoksi jolta puuttuu suhde paikkaan.   Hän sanoo ”paikattomuutta” haluttomuudeksi jonka perusta on siinä, ettei ihminen enää voi kasvaa tuntemaan ympäristöään sanan syvemmässä tarkoituksessa.  Maailma on mykän joustamaton; sitä ei voi tunnistaa eikä oppia tuntemaan.  Aidossa paikassa ihminen tuntee itsensä, hänet tunnetaan ja hänen olomassaolonsa saa vahvistuksen.  Syvä paikan tunne on siksi aina ihmisten välinen.  Kun ympäristö puhuu, se puhuu kollektiivisella äänellä.  Aidolla paikalla tulee olla tietty pysyvyys; sen tulee olla siinä useita sukupolvia varten.  Siksi ei ole olemassa ”instant-paikkoja”, ne kuuluvat ”muka-maailmaan”.  Paikaton ihminen ei siksi ole vain koditon ja juureton; häneltä puuttuvat myös elämän osallisuus ja empatian kyky, ja hän tyydyttää siksi vuorovaikutteisen ympäristön tarpeen korvikkeilla:  viihdeteollisuuden tuottavien äänien ja kuvien kulutuksella, uusilla tavarafetisseillä (Marx) ja kaikista korvikkeista kuolleimmalla – eli televisiolla.  Elämänsä pakolaisena hän alistuu näennäiskuvien orjaksi jonka peilimaailmassa katoavat näkö, kuulo ja maku, kosketuksen tunto ja tuoksujen aistimisen kyky.  Niin katoavat myös esteettinen ja eettinen herkkyys, arvostukset, tunteet, pyrkimykset, sielu ja henki.  

Kaupunki on luomus, taideteoksen kaltainen.  Sillä on henkinen perusta.  Se on luonteeltaan henkinen.  Kun kaupunki rakennetaan ja kun se sosiaaliset olosuhteet syntyvät on syvimmillään kyse siitä, että ihmiset toteutuvat ihmistyön kautta.  Jokainen teko on seuraavien tekojen, päätösten ja ajatusten lähtökohta ja syy ja kaikki tapahtuva liittyy erottamattomasti kaikkeen tulevaisuudessa tapahtuvaan.  Fyysisesti pirstoutunut ”muka-maailma” synnyttää vierautuneita  ihmisiä.

Elämme merten yli kreikkalaiseen saaristoon 3000 vuotta sitten rantautuneen kulttuurin raunioilla.  Vuosituhansia aiemmin oli kaupunkeja rakennettu Mesopotamian ja Egyptin jokien varsille.  Eurooppa seurasi myöhään perässä, mutta täällä kaupunkikulttuuri sai omat erikoispiirteensä, erilaisten olosuhteitten ja edellytysten myötä.  Täällä ihmisestä tuli ”zoon politicon”, yhteisöeläin.  Oman tilanteemme ymmärtämiseksi ja ainakin osittaisten vastausten saamiseksi kysymyksiimme on syytä lyhyesti analysoida tätä kaupunkimuotoa.

Marcus Tullius Cicero (106-43 eKr) mainitsee kolme kaupungille tunnusomaista asiaa:

1.  Kaupunkia ympäröivät ja ulkopuolisia uhkia vastaan suojelevat muurit,

2.  Tori, paikka jolla kaupunkilaiset kokoontuvat ja jolla heistä tulee todellinen yhteisö, monesta muodostuva individuum.  Tällä tullaan ateenalaiseksi tai roomalaiseksi.

3.  Yhteinen kultti, uskonto – yhteen liittävä, aineeton perusta.

Torilla (agoralla, forumilla…piazzalla) kaupunki henkilöityi.  Mutta paikka kuvasti myös kaupungin elinvoimaa ja paljasti sen terveydentilan: kasvun, kypsymisen ja taantumisen.

Kaupunki paikkana oli kaiken inhimillisen näyttämö: elämä draamana ja nautintona, komediana, tragediana, ilona, suruna, kärsimyksenä ja tuskana, taisteluna ja rakkautena.  Täällä oli kyse jokapäiväisestä leivästä, tämä oli öisen suudelman ja vuorokauden läpi jatkuvan keskustelun paikka.   Täällä olivat kaikki neuvonpidon, keskustelun ja kaupan elementit: liha ja kala, juridiset prosessit, liiketoimet, politiikka.  Täällä kihlauduttiin ja mentiin avioliittoon.  Täällä tekivät työtään rautakasvoiset pyövelit, teloitettiin miekalla ja tulella.  Paikan läpi etenivät kulkueet: juhlaväet ja ruumissaatot.  Tänne kokoontuivat kaikki vihassa, hädässään yhteisiä päätöksiä varten, yhteisiin tekoihin.  Täällä yritettiin vakuuttaa muut omalle kannalle, muodostettiin  mielipiteitä, tultiin yhteen tai hajaannuttiin.  Kaikki osallistuivat elämän suureen näytelmään, eikä täällä mikään inhimillinen ollut vierasta.

Roomalainen arkkitehti ja keisari Augustuksen aikalainen Marcus Vitruvius Pollio määritteli maakuntakaupungin ihannetorin:

• Sen pituuden suhteen leveyteen tulee olla 3:2.
• Sen ympärillä tulee olla seuraavat rakennukset: Tuomioistuin, markkinahalli, rahavarasto, vankila, raadin talo (raatihuone), kaupungin suojelijan temppeli.
• Aukiolle tuli pystyttää ansioituneitten kansalaisten patsaita
• Siellä tuli pitää seuraavanlaisia tilaisuuksia: Valtiolliset hautajaiset, valtiolliset uhraustilaisuudet, verojen maksu, yleisten töiden jako, erilaisia esiintymisiä ja juhlia sekä kulttinäytelmiä.

 
Näiden ajan ja tilan järjestelyjen kautta liittyi ihmisen sosiaalinen ja sivistyksellinen kehitys kaupunkikehitykseen ja siihen tiivistyvään sekä sosiaalisten että yhdyskuntarakenteellisten järjestelmien verkottumiseen jota tämä kehitys merkitsi.

Tässä pätivät – ja pätevät edelleen – samat lait kuin elämän kehitykseen yleensä.  Biologit tietävät kertoa että elämä kehittyy polyfoniana; moniäänisesti, sekä pienuuden että monilukuisuuden kautta.  Tiedetään myös että elämä tarvitsee kehittyäkseen tiheän massan.  ” Vain niin se voi lisätä kosketuspyrkimyksensä kannalta niin välttämättömiä kontakteja ja moninkertaistaa rikkautensa”, sanoo ranskalainen tiedemies ja pappi Pierre Teilhard de Chardin. 

Mutta tiheys edellyttää järjestyksiä ja rakenteita.  Tiheys edellyttää katuja ja toreja – joista tärkein on nimenomaan tori.  Camillo Sitten mielestä torilla on sosiaalistavan voimansa ja palasista kokonaisuuksia muodostavan kykynsä vuoksi ratkaiseva merkitys yhteiskunnan jatkuvuudelle.  Marshall Berman sanoo yhdyskunnan kehityksen tapahtuvan lähes yksinomaan julkisten tilojen kautta.  ”Katu ja tori”, hän sanoo, ovat ”ne välittäjät joilla kaikki aineelliset, psyykkiset ja henkiset voimat kohtaavat ja törmäävät, ja joilla niiden ratkaisevimmat sisällöt ja kohtalot sekoittuvat”.

Tori pitää kaupunkiyhteisön yhteisönä.

Toreista merkittävin on Venetsian lumoava Piazza San Marco, aukioiden aukio, Euroopan salonki.  Idän ja lännen auringoissa kylpevän kuningattaren kaltaisena Venetsia leijuu yli laguunin Adrian merelle, ja kaksoistorillaan, piazzalla ja piazzettalla, se sitoo kaupungin yhdeksi, antaa sille sielun ja avautuu tulijoille.  Sillä Venetsialle on elintärkeätä osoittaa vieraanvaraisuutensa.  Kaupunkia ei rakennettu aseiden turvin, vaan kauppataidon varaan periaatteella, jonka mukaan yksityinen etu väistyy yhteisen edessä.  Venetsian suojaton maantieteellinen sijainti teki siitä haavoittuvan, minkä vuoksi sen oli turvauduttava viisauteen; opittava neuvottelun taito ja oltava kaikessa pragmaattinen.  Tähän käytännöllisyyteen kuului myös vieraanvaraisuus.   

Aukion rakentuminen kesti vuosisatoja, kunnes se 1500-luvun lopulla oli valmis,  sen viekoittelevat valeperspektiivit ja vastustamaton näkymä merelle.  Paikkaa hallitsee bysanttilaisvaikutteinen San Marcon kirkko, länsimainen Dogen palatsi ja Markuksen kirjasto.  Niiden sekä niiden ja aukioiden välissä on välittäviä aukkoja, arkadeja ja portaaleja, jotka eivät muodosta pelkkiä siirtymätaipaleita vaan ovat sinällään houkuttelevia, mukaansa tempaavia ja monikäsitteisiä tiloja.  Tämä yhdistävien välitilojen idea jäsentää koko tilayhteyden ja viittaa kaikkien aukioita ympäröivien rakennusten – myös kauppatalojen – monimuotoisiin ja kekseliäisiin tilallisiin järjestelyihin.  Sopusuhtaisten sisätilojen energia virtaa aukioille ja elähdyttää niitä, samalla kun väliosat ystävällisesti ja naisellisen viettelevästi johtavat aukioilta rakennusten sisimpään.  Piazzan ja Piazzettan erottavat ja yhdistävät campanile ja sen loggietta.

Elävää Venetsiaa ei enää ole.  Se ei enää käy kauppaa silkillä ja suolalla, eikä se  enää seurustele ruhtinaiden ja mahtimiesten kanssa.  Hengissä pysyäkseen kuningatar myy itseään ja nostaa helmojaan yhä ylemmäs kaupungin hitaasti vajotessa yhä syvemmälle Adrianmereen.  Suuruus on jo aikaa sitten pelkkä muisto, piazza San Marco ja piazzetta ovat muuttuneet paikoiksi joissa kulutetaan – ja joita kulutetaan. 

Sisällöltään riisuttuna sillä on kuitenkin meille paljon kerrottavaa, ja meillä siltä opittavaa.

Kuten se, että kaikki vaatii aikansa, ja että aitoja paikkoja – oikeita toreja – ei hujauksessa rakenneta, että hyvään arkkitehtuuriin tarvitaan hyviä arkkitehteja ja että hyvä arkkitehtuuri vaatii syntyäkseen aikaa.  Ja se, että yksiselitteiset tilat saavat aikaiseksi yksinkertaisuutta ja moniselitteiset vapauttavat luovuutta. Se voi kertoa meille sen, että hyvä arkkitehtuuri ja hyvä kaupunkirakennustaide edellyttävät yhteisöä joka arvostaa yksityisen unohtamista ja yhteisestä huolehtimista.  Ja että rakennustaiteen tulevaisuus riippuu kyvystämme antaa hahmo ihmisten yhteydelle, sille mitä on ihmisten välillä.  Venetsia opettaa meille ettei ihmisten välinen yhteys olekaan ensisijaisesti tunnetta.   Sillä vaikka mukana aina onkin tunnetta on siinä aina myös laaditun tuntu; että yhteisyys on käytännöllistä ja että siitä on sovittu.  Sopimusten pohjaltahan rakennetaan sekä Herran että herrojen ja muun väen huoneet ja yhdistetään ne kaduilla ja toreilla – kaupunkitiloilla joilla viisaus saa äänensä kuuluviin.  Tämän syntyprosessin kuluessa syntyy tunteita, ja tunnetta synnyttää myös valmistunut luomus.  Venetsia kertoo meille sen, ettei mikään kaupunkirakentamisen oivallus ole vielä ohittanut toria; että tori oli aikanaan kaiken inhimillisen näyttämö ja että näin voi vieläkin olla. 

Uskokaamme siis siihen mikä on leimallisesti inhimillistä: ihmisen kaipuuseen muiden ihmisten yhteyteen.  ”Sillä jos ihminen on kuollut, kenelle me sitten rakennamme?  Jos mieli ja tarkoitus katoavat, ja jos emme enää voi ilmaista niitä käytännössä, ei millään myöskään ole merkitystä sen enempää kuin kiinnostavuuttakaan” (Lefebvre).